Tuntui että Kuntilampi ja suo olivat täynnä kun kävelin kojuille puoli seitsemän aikaan: neljä merikotkaa, neljä metsähanhea, joutsenpari ja kurkipari. Ilma oli sakeanaan isoja siipiä kun jokainen lähti taholleen.

Joutsenet palasivat ensimmäisinä.

Niiden jälkeen tuli yksinäinen kurki ja kotka yöpuulle istumaan.

Aurinko oli juuri painunut vaaran taa kun Äijä ilmestyi suon laidalle.

Se tuntui varovaiselta, tähysteli ja kuunteli pohjoisen puolen harjulle, mutta käveli sitten koivusaareen syömään.

Kurki ei juuri karhusta piitannut, se saalisti omaa iltapalaansa. Illan tunnussävel tuli sammakoilta. Koko suon täytti hypnoottinen kurnutus, joka taukosi vain siellä missä kurki käveli. Karhu söi, välillä kurjen pitkä nokka iski ja keihästi sammakon.

Harjulla rysähti ja Äijä otti kesken suupalan valtavan pakoloikan. Se juoksi tulosuuntaansa niin että vesi sinkosi korkealle isoista käpälistä. Suon laidasta se katseli varoituksen antajaa. Suolle käveli muutaman kymmenen kiloa Äijää suurempi nalle, pää hivenen vaaleampi kauniin tasaruskeaa kehoa. Tuttu karhu, olen minä tämän nähnyt muutaman kerran, mutta ei niin tuttu että olisin antanut nimen.

Sen henki huurusi komeasti. Ilma oli kylmennyt pakkasen puolelle heti auringon laskettua.

Uros söi rauhassa kolmen vartin ajan, lähti sitten. Äijää ei kuulunut takaisin.

Puolenyön aikaan lähdin kojulta hyvin varovasti. Onnistuin: suolla kävelevä kurki vain katseli perään, kai piti minua karhuna. Ihmistä se olisi paennut.